sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Kuin pumpulissa




Terveisiä Tahkolta, lumisateen ja pikkupakkasen keskeltä!
Ajoimme tänne eilen ystäväperheemme kanssa. Jo saapuessamme saimme iloksemme todeta, että lunta todellakin riittää, ja kuin varmuuden vuoksi sitä on tullut lisää koko tämän päivän, ison osan viime yöstäkin. Mahtavatkohan mukana olevat koirakaverimme edes muistaa, milloin ovat viimeksi uponneet hankeen, kuten eilen iltalenkillä. Voi sitä riemua, kun kaverukset saivat viilettää vapaina pitkin järven jäätä :)

Aamupalan jälkeen suuntasin ladulle. Voi, miten olinkaan odottanut sitä! Kävin aiemmin viikolla huollattamassa sukseni ja muutoksen edelliseen kyllä huomasi. Luistosta voin tinkiä, mutta pitoa pitää olla, muuten menee hermo :) Tämän tason hiihtäjälle pitoteipit ovat loistava ratkaisu. Olin yksin liikenteessä muiden nautiskellessa laskettelurinteistä, joten valitsin turvallisen jääladun. Ei vaaraa eksymisestä tai liian jyrkistä ylämäistä ;) Jäällä oleva lumi riitti pohjaksi kunnon laduille, mistään ei oikeastaan tiennyt olevansa järvellä. Tai no, se, että pystyin näkemään kilometrien päähän sekä meno- että tulosuuntaan, antoi tietysti vihiä asiasta.




Tiedä, oliko suurin osa porukasta valinnut laskettelun vai pelästynyt lumisadetta, mutta joka tapauksessa laduilla oli todella hiljaista. Välillä tuntui kuin olisin kulkenut pumpulissa! Kaikkialla hiljaista ja valkoista. Hiljaisuuden rikkoi vain omien suksieni suhina ja harvakseltaan ohi ajavan moottorikelkan ääni. 

Kävin pikaisesti kääntymässä rinnekahvilassa, jossa seurueemme miehet istuivat kahvikupposilla, ja suuntasin sen jälkeen takaisin ladulle. Sen verran kovan hien olin saanut pintaan, etten viitsinyt ottaa riskiä palelemisesta. Viimeiset viisi kilometriä pääsin hiihtämään tuoreella, latukoneen juuri vetämällä, koskemattomalla ladulla. Parempaa ei voisi toivoa!



Niin ihanaa ja terapeuttista kuin yksin hiihtäminen onkin, en malta odottaa, että huomenna saan ystävästäni hiihtoseuraa. Suunnitelmanamme on käydä nauttimassa keittolounas saaressa. Niin kivaa! Kunhan vaan kroppani ei ole tämänpäiväisestä lähes 15 kilometristä aamulla ihan kauhuissaan ;)







maanantai 13. helmikuuta 2017

And the winner is... Ulkoilu!


Sanovat, että kaikkeen kyllästyy. Voiko väite pitää paikkansa tällaisten talvipäivien kohdalla? Sitä emme saa koskaan tietää, koska nämä ovat harvassa: aurinkoa, pikkupakkasta, lunta. Eilisen kaltaisina päivinä ulkoilu on ykköspuuhaa! Siitä muistutukseksi otin alimpana olevan kuvan hellyyttävästä, pienestä puunrungosta, johon on syystä tai toisesta maalattu numero yksi :)

Aurinkoinen sunnuntaipäivä alkoi reippailulla ystäväni ja koiriemme kanssa paikassa, jossa emme olleet koskaan ennen käyneet. Paikassa, jonne kaikkien pitäisi päästä ja jota uhkaa suuret muutokset. Paikassa, jossa koiramme riehaantuivat ja me ihmisystävykset saimme vaihtaa kuulumiset kävelyn ohessa. Voit lukea lisää toisesta blogistani täältä.

Retkemme jälkeen nukuin piiitkät päiväunet ja herättyäni ihastelin ikkunasta kajastavaa upeaa auringonlaskua. Sain mieheni seurakseni ja aamupäivän puolitoistatuntinen ulkoilu sai jatkoa. Tällä kertaa emme lähteneet lähilenkkipolkuja kauemmaksi, mutta poikkeuksena tavanomaiseen kuljimme ison osan matkastamme jäällä! Miten erilaiselta tutut maisemat näyttävätkään, kun niitä katselee suunnasta, jonne niin harvoin pääsee! Muutenkin jäällä kävelyssä on oma viehätyksensä, jännityksensäkin... 

Ihastelemani auringonlasku vain parani vanhetessaan. Vilkutettuani viimeisille säteille heipat (siksi kiipesin poijun päälle...) ajattelin pimeyden hiipivän vähitellen taivaalle. Niinhän se toki tekikin, mutta sitä ennen taivas kylpi melkoisessa väriloistossa. 





Kahden lenkin ja saunan jälkeen peilistä katsoivat punaposkiset, terveen näköiset kasvot. Mukavaa vaihtelua kalpeudelle, jota yritän epätoivoisesti peittää poskipunakerrosten alle. Kiitos siitä ja hyvästä mielestä, kaunis helmikuinen päivä! 





lauantai 11. helmikuuta 2017

Quote of this week



Toivottaessani eräänä aamuna hyvää huomenta yhdelle kollegalleni lisäsin perään kysymyksen hänen kuulumisistaan. Silmät syttyivät, suu levisi hymyyn, hän loisti. Hän oli hankkinut itselleen punttisalijäsenyyden kropan kipuilujen jäätyä taakse ja treenin tultua taas mahdolliseksi. Samalla, kun vilpittömästi iloitsin hänen puolestaan, huomasin pohtivani, mistäköhän itse saisin vastaavan olotilan. 

Treeniaiheinen juttutuokiomme jatkui ja lopulta sanoin ääneen sen, mitä olen miettinyt muutaman päivän ajan: minun tekee mieli juosta. 

"Katohan, tässä käy kohta taas niin, että sijoitan joihinkin nastapohjaisiin juoksutossuihin vain käydäkseni kerran lenkillä ja that´s it. Ei siitä kuitenkaan mitään tule. Sinne jäävät pölyyntymään, kalliit tossut, kaapin perimmäiseen nurkkaan."

Kaiken tämän ääneen sanottuani tajusin olevani suossa. Olen löytänyt itseni sieltä monta kertaa aiemminkin. Kun kaikki toivomani ei tapahdu samantien, alan parjata itseäni. Ainut muutos aiempaan oli se, että tajusin ajatusvääristymäni samantien ja vaihdoin ajatuksen kulkusuuntaa: 

"Ei mun näin pidä ajatella! Ei liian isoa palaa kerralla! Parjaamisen sijaan mun pitäis taputtaa itseäni olalle siitä hyvästä, että olen treenannut kaksi kertaa viikossa. Se on tasan kaksi kertaa enemmän kuin pitkään aikaan."

Way to go girl! 

Stop beating yourself up!
You are a work in progress which means you get there a little at a time, 
not all at once."


Innostus salitreeniä kohtaan antaa odotuttaa itseään ja se on täysin ok. En lähde vanhaan tyyliini pakottamaan itseäni kaikkeen kerralla vaan kokeilen vaihteeksi, miltä pienten askeleiden ottaminen tuntuu.
Juoksun suhteen en ole vielä tehnyt päätöstä, lähdenkö yrittämään vai annanko nälän kasvaa... Nastallisiin juoksutossuihin en aio vielä sijoittaa, ellen sitten tee jotain uskomattoman hyvää ale-löytöä ;)

"Be happy with what you have
while working for what you want."
Helen Geller

Leppoisaa viikonloppua!







keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Helppo, nopea ja terveellinen välipala



Kauniiksi tuota annosta ei voi kehua, mutta herkulliseksi ja helpoksi voi! 

Syöntikypsä avokado, raejuustoa ja ripaus pippuria. Siinä se. Toimii varsin hyvin ilman pippuriakin, sen olen todennut, kun joskus töistä treeneihin suhatessani olen napannut kaupasta pienen purkin raejuustoa ja avokadon mukaani. Muutama haarukallinen pelkkää raejuustoa ensin alkupalaksi, jotta avokadon palaset mahtuvat purkkiin ja ei kun syömään. Miten helppoa! Lusikka onkin sitten toinen juttu... 

"Mitä naisen käsilaukusta ei löydy, sitä ei tarvita!" -sanonta ei tässä kohtaa ihan pidä paikkaansa. Lusikka on yleensä se, jonka puuttumisen huomaan vasta liian myöhään. Siihenkin keksin keinon: otan talteen valmissalaattien (kyllä, sorrun toisinaan kotimatkalla ostamaan sellaisen kaupasta, kun nälkä on ehtinyt siihen pisteeseen, ettei ruoanlaitto tule enää kysymykseenkään) mukaan pakatut ruokailuvälineet. Ne löytyvät nykyisin treenilaukustani!




Näppärää, nopeaa ja herkullista, mutta ennen kaikkea terveellistä! Avokado nimittäin sisältää runsaasti antioksisantteja ja lähes 20:hta erilaista vitamiinia ja mineraalia. Se mm. tehostaa kylläisyydentunnetta, auttaa pitämään painon kurissa, suojaa sydäntä ja auttaa ravintoaineita imeytymään. Melkoinen terveyspommi, ja jotkut vielä kehtaavat ajatella vain sitä tosiasiaa, että avokadossa on paljon rasvaa. Onhan siinä, mutta nekin ovat niitä hyviä rasvoja.

Kannattaa siis kokeilla!







sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Quote of this week


Minussa asuu pieni introvertti. Nautin toisten seurassa olemisesta, mutta tarvitsen vastapainoksi myös omaa aikaa. Minun täytyy saada olla joskus yksin. 

Töiden lisäksi olen ollut sosiaalisesti tavallista aktiivisempi lähiaikoina. Vapaa-aika on täyttynyt erilaisella ohjelmalla ja niin kivaa kuin se onkin, se myös väsyttää. Huomaan, kuinka tarve yksinolemiseen on kasvanut siinä sivussa. Tämän tosiasian ympärille on rakentunut muutama mielenkiintoinen, yksi vähän tiukkasanaisempikin, keskustelu tällä viikolla. 

Ihmisen, jolla ei vastaavaa tarvetta ole, on vaikea ymmärtää moista olotilaa. Yksin olemisen tarve tulkitaan helposti väärin. Se, että haluan olla yksin, ei tarkoita, että seura olisi huonoa. Ei suinkaan. En missään nimessä halua eroon lähimmistäni. Haluan vain joskus olla ihan itsekseni. Yksin. En itsekseni kaupungilla, kavereiden seurassa, harrastuksissa vaan kokonaan YKSIN.

Mitäkö sitten teen, kun mahdollisuus yksinolemiselle avautuu? En mitään ihmeellistä. Saatan lukean, katsella telkkaria, kirjoitella blogia, vain olla. Joskus olen jopa siivonnut. Kaikkea tätä voin tehdä myös seurassa. Miksi siis tarvitsee olla yksin, jos samat jutut voi tehdä muiden läsnäollessa? Kunpa osaisinkin selittää sen tyhjentävästi. En osaa, osaakohan kukaan...


Tuohon se kai on koottu aika tyhjentävästi: En ole vihainen, enkä surullinen. Akkuni vaan kaipaavat latausta.

Mieheni osti minulle kerran pienen taulun, jossa luki Älä häiritse. Sovimme, että ripustan sen vierashuoneen oveen aina, kun toivon saavani olla yksin. Joka kerta toiveeseeni vastattiin. Siellä sitten makoilin, luin, otin päikkärit. Ihmettelin eloa ja oloa. Suunnittelin tulevaa, laitoin ajatuksia kasaan. Eikä aikaakaan, kun aloin miettiä, mitä alakerrassa puuhaavat. Halusin liittyä seuraan. 

Ei siihen kokonaisia päiviä vaadita, ei tuntikausiakaan. Pienikin hetki voi riittää. Sitten olen taas paljon parempi ihminen :)

Kuinka sitten sovittaa tämä tarve parisuhteeseen? Siinäpä kysymys. Tiedostan tilanteen haastavuuden varsin hyvin. Jos kyse olisi tarpeesta saada kävellä metsässä aina silloin tällöin, olisi se helppo toteuttaa. Sen kun vain lähtisin, kuljeskelisin aikani ja lataisin akkuni. Mutta se, että voin olla yksin kotona, vaatii muiden poistumista. Tämän tarpeeni täyttäminen vaatii siis toimenpiteitä kanssa-asujiltani ja se ei läheskään aina onnistu. Ei pidäkään onnistua. En voi vaatia miestäni poistumaan aina, kun huomaan kaipaavani hetkeä yksin. Vähitellen huomaan ärsyyntyväni seurasta, eikä se miehellenikään jää epäselväksi. 

Kuinka siis toimia, jotta meillä molemmilla olisi kotona hyvä olla? Tätä väänsimme ja käänsimme yhtenä iltana hetkelliseen epätoivoon asti. Kaksi tässä asiassa hyvin erilaista luonnetta ei aina pysty ymmärtämään toistensa näkökulmia. Onneksi pinnaa riittää ja ääntä mahtuu maailmaan ;) Pääsimme kuin pääsimmekin jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen. Päätimme, että minä yritän saada tunteeni heti sanotuksi, mieheni yrittää olla loukkaantumatta ja yhdessä mietimme sopivan ratkaisun käsillä olevaan tilanteeseen. Kun asia nostetaan esille ajoissa, ilman vahvaa tunnelatausta, on onnistumisen mahdollisuus suurempi. 



Ps. Vastaisuudessa kirjoitan joka viikko postauksen, jonka rakennan jonkin hyvinvointia koskevan mietelauseen ympärille. Sellaisen, joka on ollut ajankohtainen ja/tai pyörinyt ajatuksissani.



lauantai 4. helmikuuta 2017

Treenaamaan yhdessä vai yksin?


Onneksi ihmisen ei tarvitse valita, treenaako yksin vai yhdessä. Olisi nimittäin oikeasti vaikea päättää, kummasta mahdollisuudesta voisin luopua. 

Käveleminen ja juokseminen ovat minulle kuntoilun lisäksi päänhuoltoa, tapa rentoutua, meditointia melkeinpä. Yksin lenkkeillessäni kuulostelen, mitä minulle kuuluu, mitkä asiat hiipivät ajatuksiin ensimmäisinä. Käsittelen sen, mikä käsiteltävissä on ja pyrin tulemaan sinuiksi keskeneräisyyksien kanssa. Parhaat ideani esimerkiksi töiden suhteen olen kehitellyt liikkuessani. Juokseminen ja käveleminen ihan vain itseni seurassa ovat minulle sitä omaa aikaa, jota välillä kovasti kaipaan. Silti en missään nimessä haluaisi luopua lenkeistä miehen tai ystävien kanssa. Mikäs sen parempi tapa yhdistää huvi ja hyöty kuin lähteä yhdessä lenkille? Kuulumisten vaihtoa, ulkoilua ja liikuntaa samassa paketissa. Joskus on niinkin, että lenkki saattaisi jäädä sohvalla makoilulle kakkoseksi, ellen olisi sopinut lähteväni jonkun kanssa.  

Salitreenin suhteen sama juttu, molempi parempi. Vaikkakin tässä yksin tehty treeni veisi voiton, jos olisi pakko valita. En ole oikein hyvä siinä, että juttelen toistojen välillä tai odotan, että toinen tekee oman suorituksensa huilatessani. Koen, ettei treenistä tule sillä tavalla yhtä intensiivinen kuin se parhaimmillaan voi olla.

Ohjatulle tunnille menen mieluiten jonkun kanssa, vaikkei treeni seuran puutteeseen kaadukaan. Spinningissä, body pumpissa tai vastaavassa treeni nappaa väkisinkin mukaansa niin täysillä, ettei siinä paljoa ehdi kuulumisia vaihdella. Ehkä merkitsevä katse silloin tällöin, kun oikein hapottaa ;)

Tätä uutta treenivaihetta aloitellessani joogasta on tullut minulle laji, johon haluan mennä yksin. Ei sillä, että kärsisin kanssajoogaajieni seurasta tai etten vaihtaisi sanan, pari pukuhuoneessa olevien naisten kanssa. "Jooga ei ole ollenkaan se paikka, johon mennään käsikynkässä rouvakaverin kanssa kikatellen.", totesi yksi ystäväni, kun keskustelin aiheesta hänen kanssaan. Joogaan mennään rauhoittumaan ja itsestäni tuntuu juuri nyt parhaalta, jos voin käpertyä omiin ajatuksiini jo ennen treeniä ja pysyä siellä hetken treenin päätyttyäkin. Siksi olenkin pakannut treenilaukun valmiiksi jo aamulla ja suunnannut heti töiden jälkeen kaupungille, vaikka aikaa kotona käymiseen olisi rutkasti. Käyn välipalalla, istahdan kahvilaan lukemaan tai vain kävelen pitkin kaupungin katuja. Tällä tyylillä tuntuu kuin olisin jo joogan alkaessa puolivälissä matkaa kohti sitä pistettä, johon harjoituksen aikana vajoan. Palailen sieltä vähitellen todellisuuteen, kun matkaan takaisin kotiin. Perille saapuva minä on ainakin hetkellisesti seesteisempi ihminen ;)


Ja voi talvi, jos saisimme tänne eteläänkin kunnon jäät niin luisteluretkelle pitäisi ilman muuta suunnata isommalla porukalla. Pakata eväät reppuun ja istahtaa johonkin saareen tai niemennyppylälle herkuttelemaan kevätauringon jo lämmittäessä. 
Ladulle on kuitenkin turvallisinta suunnata itsekseen, koskaan kun ei voi olla varma, kuinka suksi luistaa... :)

Miten sinä mieluiten treenaat, yksin vai porukassa?






tiistai 31. tammikuuta 2017

Lähtökohtia




Minä kävelen.
Siinä se, lyhyesti ja ytimekkäästi.
Oli sää mikä tahansa, minä kävelen.

Kävely on lähtökohta, josta lähden tälle matkalle. Salitreenit, erilaiset ohjatut tunnit, juoksulenkit, ne ovat jääneet pois. Vain kävely on jäänyt. 

Kaipaan kunnon urheilusuorituksen tuomaa hyvänolon tunnetta. Sitä en kuitenkaan ole saavuttanut pitkään aikaan, koska aiemmat tapani treenata eivät enää tuota samanlaista nautintoa, samanlaista liikunnan iloa. Viimeksi salilla ollessani katsoin itseäni peilistä ja mietin hiljaa mielessäni, kuinka järjettömältä se touhu tuntui. Mitä on tapahtunut?

Sairastuin. Tai no, olen sairastanut jo pitkään. Endometrioosini kuitenkin todettiin vasta kaksi vuotta sitten. Kaksi leikkausta vuoden sisällä, pitkä tauko treenissä. Halu salille ja/tai juoksemaan oli valtava, mutta lupaa kunnon treeniin ei annettu. Ihmisestä, joka on koko ikänsä liikkunut paljon ja monin tavoin, tuli vasten tahtoaan paikalleen jämähtänyt sohvaperuna. Entisten rakkaiden liikuntamuotojen päälle laskeutui musta pilvi, joka ei ottanut lähteäkseen. Ei, vaikka yritin hyvällä ja vähemmän hyvällä. Yksin ja seurassa. Musiikin kanssa ja ilman. Yhtä tyhjän kanssa kaikki. Olo oli ja pysyi. Ihailin ihmisiä, jotka työpäivän jälkeen halusivat lähteä treenaamaan. Kaipasin sitä minua, joka joskus tunsi samoin. 



Sanovat, että muutos tapahtuu, kun lopettaa sen odottamisen ja väkisin vääntämisen, antaa asioiden mennä omalla painollaan. Ovat oikeassa. 

Pari viikkoa sitten osallistuin joogaa, pilatesta ja kehonpainotreeniä yhdistelevälle tunnille. En omasta aloitteestani vaan ystäväni pyynnöstä. Lähdin innolla, koska tykkään viettää aikaa ystäväni kanssa, mutta mitään sen suurempia odotuksia en tunnille asettanut. Sinä iltana, tammikuisena keskiviikkona, tähdet olivat kuitenkin oikeassa asennossa :) Tunti oli erilainen kuin mikään aiemmin kokemani ja se riitti. Tunnin loputtua itkin onnesta. Viikkoa myöhemmin olin samassa paikassa.

Nyt pyrin ylläpitämään sitä pientä kipinää, joka kutsuu liikkumaan, kutsuu voimaan paremmin ylipäätään. Miten saan pidettyä sen hereillä ja vahvistettua sitä? Miten siitä muodostuisi jälleen tärkeä osa jokapäiväistä elämääni? Vaikka liikunta jo sinällään vaikuttaa kokonaisvaltaisesti hyvinvointiin, mietin nyt tavallista enemmän myös elämän muita osa-alueita: ihmissuhteita, ravintoa, työn ja vapaa-ajan suhdetta ja sisältöjä, suhtautumistani asioihin. Tiedän jo, mistä haluan luopua ja mitä pyrin vahvistamaan.


"I love walking in the woods, on the trails, along the beaches. I love being part of nature. I love walking alone. It is therapy. One needs to be alone, to recharge one's batteries."
-Grace Kelly

Mitä ikinä teenkin, mitä lajeja kokeilenkin, kävely on ja pysyy.

Nyt lähdetään!