sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Quote of this week


Minussa asuu pieni introvertti. Nautin toisten seurassa olemisesta, mutta tarvitsen vastapainoksi myös omaa aikaa. Minun täytyy saada olla joskus yksin. 

Töiden lisäksi olen ollut sosiaalisesti tavallista aktiivisempi lähiaikoina. Vapaa-aika on täyttynyt erilaisella ohjelmalla ja niin kivaa kuin se onkin, se myös väsyttää. Huomaan, kuinka tarve yksinolemiseen on kasvanut siinä sivussa. Tämän tosiasian ympärille on rakentunut muutama mielenkiintoinen, yksi vähän tiukkasanaisempikin, keskustelu tällä viikolla. 

Ihmisen, jolla ei vastaavaa tarvetta ole, on vaikea ymmärtää moista olotilaa. Yksin olemisen tarve tulkitaan helposti väärin. Se, että haluan olla yksin, ei tarkoita, että seura olisi huonoa. Ei suinkaan. En missään nimessä halua eroon lähimmistäni. Haluan vain joskus olla ihan itsekseni. Yksin. En itsekseni kaupungilla, kavereiden seurassa, harrastuksissa vaan kokonaan YKSIN.

Mitäkö sitten teen, kun mahdollisuus yksinolemiselle avautuu? En mitään ihmeellistä. Saatan lukean, katsella telkkaria, kirjoitella blogia, vain olla. Joskus olen jopa siivonnut. Kaikkea tätä voin tehdä myös seurassa. Miksi siis tarvitsee olla yksin, jos samat jutut voi tehdä muiden läsnäollessa? Kunpa osaisinkin selittää sen tyhjentävästi. En osaa, osaakohan kukaan...


Tuohon se kai on koottu aika tyhjentävästi: En ole vihainen, enkä surullinen. Akkuni vaan kaipaavat latausta.

Mieheni osti minulle kerran pienen taulun, jossa luki Älä häiritse. Sovimme, että ripustan sen vierashuoneen oveen aina, kun toivon saavani olla yksin. Joka kerta toiveeseeni vastattiin. Siellä sitten makoilin, luin, otin päikkärit. Ihmettelin eloa ja oloa. Suunnittelin tulevaa, laitoin ajatuksia kasaan. Eikä aikaakaan, kun aloin miettiä, mitä alakerrassa puuhaavat. Halusin liittyä seuraan. 

Ei siihen kokonaisia päiviä vaadita, ei tuntikausiakaan. Pienikin hetki voi riittää. Sitten olen taas paljon parempi ihminen :)

Kuinka sitten sovittaa tämä tarve parisuhteeseen? Siinäpä kysymys. Tiedostan tilanteen haastavuuden varsin hyvin. Jos kyse olisi tarpeesta saada kävellä metsässä aina silloin tällöin, olisi se helppo toteuttaa. Sen kun vain lähtisin, kuljeskelisin aikani ja lataisin akkuni. Mutta se, että voin olla yksin kotona, vaatii muiden poistumista. Tämän tarpeeni täyttäminen vaatii siis toimenpiteitä kanssa-asujiltani ja se ei läheskään aina onnistu. Ei pidäkään onnistua. En voi vaatia miestäni poistumaan aina, kun huomaan kaipaavani hetkeä yksin. Vähitellen huomaan ärsyyntyväni seurasta, eikä se miehellenikään jää epäselväksi. 

Kuinka siis toimia, jotta meillä molemmilla olisi kotona hyvä olla? Tätä väänsimme ja käänsimme yhtenä iltana hetkelliseen epätoivoon asti. Kaksi tässä asiassa hyvin erilaista luonnetta ei aina pysty ymmärtämään toistensa näkökulmia. Onneksi pinnaa riittää ja ääntä mahtuu maailmaan ;) Pääsimme kuin pääsimmekin jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen. Päätimme, että minä yritän saada tunteeni heti sanotuksi, mieheni yrittää olla loukkaantumatta ja yhdessä mietimme sopivan ratkaisun käsillä olevaan tilanteeseen. Kun asia nostetaan esille ajoissa, ilman vahvaa tunnelatausta, on onnistumisen mahdollisuus suurempi. 



Ps. Vastaisuudessa kirjoitan joka viikko postauksen, jonka rakennan jonkin hyvinvointia koskevan mietelauseen ympärille. Sellaisen, joka on ollut ajankohtainen ja/tai pyörinyt ajatuksissani.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti